Sosiopoliittiset kappaleet ja tyylilajihulluus

Oikean tyylilajin löytäminen omalle musiikilleen on aina ollut vaikeaa. Varsinkin suoratoistokaudella oikea vetolaatikko on tärkeä yleisölle ja kerrottajille (soittolistat, paina jne.).

Yksikään todellinen taiteilija ei ajattele genrejä kirjoittaessaan kappaletta. Varsinkin kun kappaleessa on sanoitukset ja tehdään lausunto, joka ylittää tunnetut henkilökohtaiset herkkyydet, kuten rakkaudentaju ja yleinen maailman uupumus.

Se tulee hyvin vaikeaksi, kun taiteilija kokeilee eri taiteiden aikakausien elementtejä. Näin taide yleensä toimii. Mutta pitävätkö suurin osa kuuntelijoista musiikkia edelleen taiteena?

Popmusiikin voittoisan etenemisen myötä taiteen näkökohta on yhä vetäytynyt taustalle. Radiokanavat valitsevat musiikin mallin mukaan, joka on taiteen vääristymä.

Suurin osa maista jättää toimittajien valitsemaan kappaleita, jotka voivat "häiritä". Mutta arjen yhtenäisyyden häiritseminen on yksi taiteen jaloimmista tehtävistä.

Markkinointiongelmien ilmeneminen oli ilmeistä, kun keskityin jonkin aikaa yhteiskuntapoliittisiin teemoihin. Mutta tunnen olevani taiteilija ja minun on elettävä tekojeni taloudellisten seurausten kanssa.

Ymmärrän hyvin, että kuuntelijat haluavat löytää rauhansa kaikkialta maailmasta tulevien kauhuuutisten tulvan vieressä - ei vähiten musiikissa. Mutta taiteilijan ongelmasta löytyy myös tapoja, ja yritän mennä jollakin näistä tavoista tuottamalla musiikkia myös muille sielutilanteille.

Kriittisten kappaleiden lajityyppeihin puuttuminen on edelleen ongelma. On aika, että suoratoistoportaalit (Spotify jne.), Joiden pitäisi olla kaikkien kuuntelijaryhmien käytettävissä, perustavat tyylilajit, joissa otetaan paremmin huomioon kappaleiden sisältö.

Entä mieliala "sosiopoliittinen" sen sijaan, että jataisit "Chill Out" lukemattomiin alaryhmiin?